On aika kiittää Uutta Suomea mahdollisuudesta kirjoittaa blogia eurovaaliehdokkaana. Samoin kaikkia niitä, jotka ovat kommentoinneet kirjjoituksiani puhumattakaan niistä, jotka ovat niitä lukeneet.
En koe olevani politiikan tekijä enää kun vaalipäivä on ohi ja siksi en aio jatkaa kirjoittamista blogin muodossa. Jatkan toki tutkijana ja vapaana kirjoittajana.
Perjantaina on itse asiassa pamflettini ”Kovan tuulen varoitus”- info. Sen jälkeen keskityn kahteen tutkimushankkeeseeni ja koska ne ovat isoja ja aikaa vaativia hankkeita, en oikeastaan voi rikkoa päivääni kirjoittamalla ajankohtaista, säännöllistä saati kommentoivaa blogia. Nettisivuilleni kyllä silloin tällöin eikä sieltä poistu myöskään aatv:n lähetykset - jos ette ole ehtineet käydä katsomassa. Saatan kyllä kommentin joskus kirjoittaa.
Osa teistä luultavasti hihkuu ilosta, osa ehkä ei. Kiinnostava rupeama ja oikein hauska itse asiassa! Hyvää kesää kaikille!
Huomenna valitaan Euroopan eduskunnan jäsenet. Kansalaisuutta ei voi delegoida. Siksi äänestämisen oikeudesta pitää pitää kiinni.
Suomen eduskunta on keskustellut Eurooppa-politiikasta. Pääministeri Paavo Lipposen hallitukset keskittyivät siihen, että Suomi on kaikkien niitten pöytien äärellä, joissa tehdään päätöksiä. Vähemmän pohdittiin sitä, mitä pöytäkeskusteluissa sanotaan. Vai sanotaanko mitään ja syödään vain kahden lautasen voimin illallista. Pääministeri Matti Vanhasen EU-politiikkaa voisi luonnehtia Nopolan sisarusten mainiolla lentävällä lauseella:”Ei tehrä tästä ny numeroo.”
Hyvää Eurooppa-selonteossa oli, että sellainen annettiin ja että siinä on eväitä tehrä numeroo eurooppalaisessa yhteistyössä. Mutta minusta ainakin kolmesta tärkeästä kokonaisuudesta puuttuu linjaukset.
Ensinnäkin EU:n ja kansalaisten välinen suhde. EU ei voi jatkaa olemalla välinpitämätön kansalaisten antaman oikeutuksen puutteesta. Kyse ei ole vain äänestysinnosta parlamenttivaaleissa, vaan erilaisten välineiden puuttumisesta vuorovaikutuksessa.
Minä olisin halunnut neuvoa-antavan kansanäänestyksen perustuslallisesta sopimuksesta koska mielestäni EU:sta on tulossa aivan erilainen kuin mitä kansanäänestyksessä 1994 se oli. Nyt ei toki ole perustuslaillista sopimustakaan, vaan sen seuraaja Lissabonin sopimus. Osallistuin myös komissaari Wallströmin käynnistämään European Citizenship-seminaariin keväällä Suomessa. Satunnaisesti valitut kansalaiset naulasivat omat EU-teesinsä EU:n ruokalistalle. Hieno seminaari ja sellaisia tarvitaan lisää.
Toiseksi globaalista hallinnasta pitäisi olla vahvempi näkemys. EU oikeusvaltioperiaatetta kunnioittavana ja itse rauhan turvaamisen hankkeena voi tehdä paljon kestävän kehityksen todellistamiseksi. Näin myös maahanmuutto- ja pakolaiskeskusteluun tulee oikea ulottuvuus. Ei ole kyse niistä muista, vaan maailman kansalaisten ahdingosta ja tarpeesta lähteä turvaan tai hakemaan parempaa tulevaisuutta. Mitä siis me haluamme EU:n tekevän siviili- ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa, miten käyttää EU:n kehitysyhteistyövaroja? Tai miten haluamme EU:n toimivan ilmasto-, ja finanssikriisin torjunnassa ja jälkihoidossa?
Kolmanneksi vahvan sisämarkkinavaiheen jälkeen on syytä tunnustaa, että ihmiset eivät ole tavaroita, joita voidaan pitää työpaikoilla 60 tuntia viikossa. Sosiaalisen Euroopan pelisäännöt tarvitaan yhtälailla pääoman, tavaroiden, palveluiden ja työvoiman liikkumisen rinnalle
Tehrään tästä ny numero. Se voi olla 163 tai mikä tahansa muu. Numeroilla voi kuitenkin huomenna vaikuttaa, millaiseksi myös Suomen EU-poltiikka muotoutuu. Etenkin mistä asioista käytetään puheenvuoroja.
Monissa kirjoituksissa ja kommenteissa kysellään mikseivät eurovaaliehdokkaat tuo asioita ja näkemyserojaan esille. Lehtiä lukemalla tosiaan voisi luulla edessä olevan kepeä vaalirieha, jossa merkittävintä ovat leikkimieliset puhekilpailut, puhe kaavuista tai niitten puuttumisesta ja miksi ihmiset tunnistavat vain julkkisehdokkaat. Tollompi voisi luulla, että syy on mediassa, joka järjestää (esim. HS ja vaali-iltamat, Ylen vaalimarkkinat jne) leikkimielisiä kepeyksiä, raportoi kaavusta jokaisen käänteen ja muutenkin on kiinnostunut juuri julkisuudesta tutuista ehdokkaista päivitellen samalla kun kovia ehdokkaita ei ole.
Silti ehdokkaina on istuvia europarlamentaarikoita, kansanedustajia, entisiä kansanedustajia - siis politiikassa pätevöityneitä mutta myös paljon muitakin asiansa osaavia ehdokkaita. Olen osallistunut kymmeniin vaalipaneeleihin ja niissä on ollut mukana hyviä ja sanavalmiita eri puolueiden edustajia, joilla on valtavasti osaamista ja kykyä tehdä työnsä hyvin. Tämä koskee myös julkisuudesta tuttuja ehdokkaita. Heistäkin valtaosa pärjää asiaosaamisellaan. Voin tunnustaa tämän ihan avoimesti.
Uuden Suomen väittelyssä keskustelin meppi Eija-Riitta Korholan kanssa. Kokoomuksen (europarlamentissa konservatiivien) ja sosialidemokraattien (europarlamentissa sosialistiryhmän) välillä on valtava ero suhteessa EU:n sosiaaliseen ulottuvuuteen. Kun työvoima ja palvelut voivat EU:n alueella liikkua vapaasti, ihmisiä ei voida kohdella kuin tavaroita. Siksi tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä, jotka lähtevät enimmäistyöajoista, työvoiman suojelusta ja vähimmäissäännöksistä työsuhteen ehdoissa. EU-parlamentti asettuin komissiota vastaan ja ei hyväksynyt 60 tunnin työviikkoa. Asia oli merkittävä juuri tästä syystä eikä mikään mikä tahansa sadoista ellei tuhansista äänestyksistä.
Ympäristövaatimuksissa toistuvat samat politiikan linjaerot. Kokoomusmeppi Ari Vatanen väitti ilmastomuutosta vasemmiston salajuoneksi. Kommentti osoittaa hyvin yliokaisen suhtautumisen kestävän kehityksen suunnanmuutoksen aikaansaamiseksi. Tästä finanssi- ja talouskriisistä toipumisen jälkeen on aloitettava aivan toisenlaisen talouskasvun tavoittelu kuin tähän asti ja tuotava kaikkiin asioihin globaaliulottovuus. Maapallosta on tullut yhteinen aivan toisella tavalla kuin muutama vuosi sitten kuvittelimme. Myös julkisten palvelujen kilpailuttamissäädöksissä ja hankintalain tulkinnassa löytyvät samat poliittiset erot. Sosialidemokraatit näkevät julkiset palvelut tasa-arvoa edistävänä yhteiskuntapolitiikan välineenä eikä vain vaihtoehtona yksityisille palveluille.
Mutta onhan näissä vaaleissa paradoksejakin. Yksilöllisyyttä korostava kokoomus tekee kollektiivisen vaalikampanjan. Yhteisöllisyyttä korostava SDP puolestaan luottaa yksilöiden kykyyn kerätä rahat ja vallata medianäkyvyys. Minun haaveeni oli, että olisimme voineet esiintyä kaikki nyt bussipysäkeillä olevissa mainoksissa yhden ehdokkaan sijaan. Mutta ei aina käy niinkuin haaveillaan. Bussipysäkeillä ja televisiossa näkyvät kuitenkin mielikuvat, tilaisuuksissa ja keskusteluissa ihmiset ja asiat. Ja jos ei ole mahdollista tavata, ainakin minun nettisivuiltani löytyvät myös keskusteluni asioista aatv:stä. Sinnehän voi poiketa koska tahansa - vapaa pääsy.
Eurovaaliehdokkaana oleminen on lähes mahdoton urakka. Olin SDP:n junakiertueella viime viikolla. Matkaa tuli yli 1700 kilometriä, paikkakuntia Vantaa, Lahti, Kouvola, Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio, Oulu, Kokkola, Seinäjoki, Tampere ja Turku. Saloon en ehtinyt koska minulla oli Helsingissä paneeli sosiaalipolitiikasta.
Ihmisiä kyllä liikkui. Mitään yksittäistä asiaa ei noussut keskusteluissa esille mutta kiinnostusta Euroopan Unionia kohtaan oli paljon. Samoin miltei kaikki ihmettelivät mistä syystä se on jäänyt niin etäiseksi. Minusta tuntuu, ettei äänestysaktiivisuus - jos vaalit pidettäisiin nyt eikä reilun kahden viikon päästä - nouse yli 50 prosentin.
Euroopan Unionin oikeutus kuitenkin tulee kansalaisilta. Ei se riitä, että valtioiden nokkamiehet ja -naiset sopivat EU:n kehittämislinjoista. Silti on vaikea keksiä hyviä tapoja miten 500 miljoonan ihmisen yhteisö 27 eri jäsenmaasta voisi tulla kansalaisiaan lähelle. Muuta neuvoa ei ole kuin että poliittiset puolueet sen tekevät.
Kaikilla asioilla on nimittäin globaali-lokaali-ulottuvuutensa. Kun kunnissa mietitään miten tehdä säästöjä verotulojen vähetessä, on tärkeätä pitää yllä työllisyyttä. Siksi huonoa säästöä on lomauttaa/irtisanoa vaikkapa opettajia tai hoitoalan ihmisiä. He tekevät työtä, jolla ei ole vientiongelmia, joka ei kuluta raaka-aineita eikä tuhlaa energiaa (on siis kestävän kehityksen mukaista) ja jota ihmiset tarvitsevat. He myös maksavat veronsa, jolloin kunnat saavat osan takaisin, kuluttavat loput, jolloin kauppiaat saavat myös omansa.
Maan hallituksen pitäisi nyt työttömyyden ja erityisesti nuorisotyöttömyyden kasvaessa nopeasti panostaa aktiiviseen työvoimapolitiikkaan. Ammattitaitoa ja työelämävalmiuksia on ylläpidettävä, etteivät ne pääse romahtamaan. Samoin on lisättävä juuri työllisyyttä edistäviä investointeja, jotka vaikuttava juuri meillä Suomessa. Öljyntorjunta-alusten ja muitten tilausten varhentaminen on hyvä toimenpide. Samankaltaisia tarvitaan lisää ja eri aloille.
Euroopan Unionissakin voidaan tukea työllisyyttä. EU on suositellut 1,2 posentin BKT-osuutta käytettäväksi juuri julkisiin investointeihin työllisyyden tukemiseksi. Kun eri jäsenmaat niin tekevät, toimet saavat vahvistusta eikä talous sukella yhtä syvälle kuin ilman yhteisiä ponnisteluja. EU panostaa esimerkiksi energiaan. Pelkästään tuulivoiman käyttö synnyttää satoja tuhansia työpaikkoja. Suomi ei ole vielä täyttänyt EU:n suosituksia.
Poliittisten puolueiden on siksi tuotava esille kaikessa ajamiensa asioiden kansainväliset ulottuvuudet ja sitä kautta tulevat mahdollisuudet. Näin myös arkisessa elämässä monet kuluttajasuojaan tai lähiruokaan liittyvät tutut asiat näyttäytyvät myös EU-asioina.
Olen enemmän kuin halukas tekemään EU:ta tutummaksi. Mutta samalla kyllä pysyn EU-kriittisenä. Ihan kaikkea lakitulvaa emme tarvitse eikä meidän myöskään pidä vähätellä likeisyyssäännön merkitystä. Lähellä tiedetään paremmin olosuhteet ja päätösten vaikutukset ja siksi on kansalliselle päätöksentekovallalle annettava oikeasti tilaa.
Monia virheitä on tehty. Suurin osa virheistä ei kuitenkaan johdu Brysselistä tai EU:stä. Esimerkiksi kilpailu- ja hankintalainsäädännön liian lavea tulkinta on johtanut kunnissa mahdottomaan kilpailuttamiskierteeseen pienissäkin hankinnoista ja on omiaan tekemään julkisista palveluista markkinatuotteita - mitä ne eivät ole.
Tämän päivän uutisoinnissa ihmiset sanoivat äänestävänsä enemmän henkilöä kuin puoluetta. Olisikin oikein mukavaa, jos Arja TV:n lähetyksiä ja niitten tiivistä noin minuutin pituista YouTube-versiota katsottaisiin. Ainakin silloin ihmiset saisivat tietää mitä ajattelen asioista. Voisin luvata syödä hattuni, jos joka toinen suomalainen äänioikeutettu äänestäisi. Minulla ei vain ole hattua minkä söisin. Mutta otan vastaan hyviä ideoita.
Juhana Vartiainen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien debatissa presidentti-instituution lakkauttamisesta. Hän myös puolusti parlamenttivaaleissa pitkiä listoja, jotta vaalikeskustelu käytäisiin asioista ja politiikan linjaeroista sen sijaan, että yksittäiset ehdokkaat kilpailevat keskenään puolueiden sisällä ja puolueiden välillä.
Olen aiemmin kirjoittanut tämän verkkolehden blogissa presidentistä. Asetelma on lyhykäisyydessään sellainen, että ne puolustavat presidentin valtaoikeuksia, jotka uskovat muitten poliitikkojen olevan kykenemättömiä tehtäviinsä ja että presidenttiä tarvitaan tiukan paikan tullen. Lisäargumentti on yleensä, että kansalaiset voivat äänestää presidentistä suoraan. Parlamentarismin kannattajat taas haluavat vähentää presidentin nykyisiä lähinnä ulkopolitiikkaan liittyviä valtaoikeuksia, jotta myös ulkopolitiikassa toteutuisi politiikan vastuu.
Olen väittänyt, että kansalaiset menevät halpaan puolustaessaan vahvaa presidenttiä. Kyse on silloin alamaisuudesta eikä kansalaisuudesta. Parempia poliittisia johtajia saa kun toimii puolueissa ja äänestää. Suomi onkin mielenkiintoisella tavalla yhtäältä kansanvaltainen mutta toisaalta vahvan johtajan kaihoinen.
Mutta nyt enemmän pitkistä listoista. Aloitetaan ensin poliittisista puolueista. On aikamoinen ongelma, ettei puolueiden jäsenyydellä ole suurtakaan merkitystä. Puoluetukijärjestelmä - joka on sinänsä läpinäkyvä - on vähentänyt puolueiden intoa hankkia jäseniä. Olen joskus ehdottanut puoluetuelle omavastuuosuutta.Suurempi ongelma on kuitenkin, että jäsenten vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset.
Suoraa jäsenvaalia esimerkiksi puheenjohtajan valinnasta ei saatu sosialidemokraateille (noin 1400 puolueen jäsentä allekirjoitti vetoomuksen valita SDP:n puheenjohtaja jäsenvaalilla) ja vihreiden osalta se kaatui ehdokkaitten puutteeseen.
Pitkät listat voisivat merkitä uutta intoa jäsenyydelle. Puolueen jäsenet voisivat vaikuttaa ehdokkaisiin. Sitten pitäisi voida vielä vaikuttaa puoleen tärkeinä pitämiin asioihin ja kyetä toimimaan. Ihmiset on saatava mobilisoitua tärkeitten asioitten ajamiseksi sillä ilman aktiivista ja kantaaottavaa kansalaisyhteiskuntaa demokratia jää harvojen vallaksi - niitten, joille se edustuksellisena on uskottu.
Pitkillä listoilla voitaisiin kitkeä rahanvaltaa demokratiasta. Yksittäisten ehdokkaitten hyvin erilaiset mahdollisuudet rahoittaa vaalikampanjoitaan vinouttavat ilman muuta edustuksellista demokratiaa. Johtajilla ja vaikkapa siivoojilla pitää olla yhtälaiset mahdollisuudet tulla valituksi. Äänestäjän kannalta on tärkeämpää tietää ehdokkaansa kyvyt ja tärkeänä pitämät asiat kuin se kuinka rahakas tai julkisuudesta tuttu ehdokas on.
Pitkillä listoilla pakotettaisiin puolueet puhumaan yhteiskunnallisista ohjelmistaan. Näin myös äänestämisellä on kannanottona suurempi merkitys ja puolueiden on aivan toisella tavalla pidettävä kiinni siitä mitä on ohjelmassaan luvannut tehdä.
Vaalipiiri- ja vaalitapauudistukset pitäisi aina tehdä niin, että ne tulevat voimaan vasta myöhemmin. Usein käy niin, että lyhytnäköiset omat tai puolueen intressit torppaavat järjestelmään liittyvät uudistukset. Olisino tullut valituksi pitkällä listalla, olisiko puolueemme voittanut vai hävinnyt, jos ja jos…
Tähän en ole kuitenkaan keksinyt vastausta: Miksi SDP kannattaa presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia? Syyn täytyy olla, että kohta 30 vuoden ajan, on presidentti ollut sosialidemokraattisesta puolueesta. En lakkauttaisi presidentti-instituutiota mutta tekisin siitä toisenlaisen. Presidentin on hyvä olla aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, kansalaisyhteiskunnan tuntojen tulkki, luontevasti maailmalle verkostunut sekä aatteissa ja ajatuksissa vahva vaikuttaja. Lautasen EU:n suuressa illallispöydässä kattaisin vain pääministerille, joka on vastuussa tekemisistään ja sanomisistaan eduskunnalle.
Talouden taantuman merkit olivat näkyvissä kauan aikaisemmin kuin finanssikriisin räjähtäminen käsiin viime syksynä. Ensiaputoimina pankkijärjestelmän toimintaa on turvattu monin eri tavoin ja mikä tärkeintä, vastikkeellisuus on ollut useimpien maitten lähtökohtana. Tässä Britannian pääministeri Gordon Brownilla on tärkeä ansio.
G20-maat päättivät potilaan jatkohoito-ohjeista. Keskeiset päätökset liittyvät sekä valvontaan että Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n resurssointiin. Valvonnassa olennaisinta ei kuitenkaan ole valvonnan määrän kasvattaminen vaan valvonnan parantaminen. Silti on kerrassaan uskomattoman hienoa, että G20 maat kykenivät päättämään veroparatiiseista, luottolaitosluokitusten ja mm. hedge fundien saattamisesta valvonnan piiriin.
Kansainväliset valvontajärjestelmät niin vakuutuslaitosten kuin pankkien osalta johtavat itseään vahvistavaan vaikutukseen. Kun taloudessa menee hyvin, valvontajärjestelmät eivät hälytä riskinotosta vaan oikeastaan kannustavat siihen. Kun taloudessa menee huonosti, valvontajärjestelmät kehottavat jarrutukseen. Samalla ne vahvistavat kulloistakin suhdannevaihetta. Valvontajärjestelmien pitäisikin toimia niin, että hyvässä tilanteessa varauduttaisiin, ja huonossa tilanteessa kestettäisiin.
Kun erilaiset finanssitavaratalot ovat kansainvälisiä,tarvitaan myös kansainvälistä valvontaa. EU:n piirissä Euroopan Keskuspankin kanssa yhteistoiminnassa toimiva valvontaviranomainen voisi olla hyvä ratkaisu. En kuitenkaan usko, että se voisi poistaa kansallisten valvontaviranomaisten merkitystä ja siksi yhteisestä elimestä ei pitäisikään yrittää rakentaa suurta toimijaa - suurta resurssien tai säädöstulvan mielessä. Sitävastoin suuri ja toimiva tietojen vaihdon ja yhteistyön suhteen.
Valvontajärjestelmien tärkein kysymys on, että niitten on tunnettava valvottava alueensa todella hyvin ja ymmärrettävä syvällisesti rahoitusmarkkinoita. Valvonnalla ei kuitenkaan voida estää kriisejä. Virheelliset ratkaisut tai liian suuret riskinotot tapahtuvat aina finanssialan toimijoiden parissa ja siksi niille kuuluu ratkaisuistaan myös vastuunotto. Menolle, jossa voitot on yksityistetty ja tappio valtiollistettu, on saatava kertakaikkinen loppu.
Sosiaalifoorumissa puhuttiin kaikesta edelläolevasta viime viikonloppuna. Tutkija Pekka Sauramo ehdotti, että finanssialan monsterit pitäisi pilkkoa. Vaatimus on hyvin perusteltu. Ensinnäkin siksi, ettei vastaisuudessa pääsisi syntymään sellaista toimijaa, jonka virheet syöksevät kaikki muutkin kurimukseen. Toiseksi siksi, että markkinamekanismi voisi oikealla tavalla toteutua. Rahoitusmarkkinoiden tuotteen ostajan pitää tietää mitä saa ja millaiset riskit ottaa. Finanssialallakaan ei pitäisi ostaa sikaa säkissä.
Minulla oli mahdollisuus keskustella teologian tohtori Seppo Rissasen ja lääkäri Anas Hajjarin kanssa kristinuskon ja islamin välisistä suhteista, erilaisuuksista ja samanlaisuuksista. Olen vakuuttunut, että uskontojen vuoropuhelulla voidaan vähentää eri kulttuurien kohtaamiseen liittyviä väistämättömiä jännitteitä ja estää konflikteja. Nyt en tarkoita pelkästään Suomea, vaan laajemminkin.
Myös Euroopan Neuvoston piirissä on oivallettu sama asia. Kansanedustaja Sinikka Hurskainen on tehnyt uskontojen vuoropuhelusta konfliktien ehkäisemisessä raportin. Myös maailman kaikkien uskontokuntien kokoontuminen on yhteisesti painottanut vuoropuhelua ja yhteisiä ponnisteluja terrorismin torjunnassa.
Uskonnot ovat tietynlaisia moraalikoodeja, jotta yhteisöt ovat voineet selvitä eri historian vaiheissa. Mutta uskonnot vastaavat myös ihmisten kysymykseen kuka minä olen, mistä tulen ja ennen muuta antavat mahdollisuuden kokea universaaleja tunteita. Mikä nyt voisi olla universaali tunne? Minulle ainakin sitä kun istun kesäyönä tyynen veden äärellä ja tunnen kuuluvani johonkin suurempaan ja olevani osa luomakuntaa.
Islamilaisuuden ja kristinuskon polut risteävät monin kohdin. Kummatkin uskovat yhteen ainoaan jumalaan, rukoukseen ja toisille ihmisille hyvän tekemisen tärkeyteen. Islamilaisuudessa köyhien auttaminen on vahvempi uskonnollinen velvollisuus kuin kristinuskossa mutta juuri lähimmäisen rakkaus on kuitenkin kristinuskon vahvaa sisältöä. Kummasakin uskonnossa on erilaisia suuntauksia, kummassakin tutkitaan alati Raamattua ja Koraania ja yritetään tulkita ja ymmärtää sen tekstejä nykypäivässä. Uskonnollisten yhteisöjen kesken on tulkinnoista myös erilaisia käsityksiä.
Islamin ja kristinuskon konfliktit ovat kuitenkin olleet hyvin poliittisia. Pyhää sotaa ei itse asiassa ole olemassa. Ristiretket, sodat ja terroriteot asettuvat todellisuudessa yhteiskunnallisiin taustoihin, poliittisiin pyrkimyksiin, alistamien ja sorron monimutkaisiin yhteyksiin tavalla, joka edellyttää niiden tunnistamista mutta myös uskontojen merkityksen oivaltamista.
Naisten yhteiskunnallisesti eriarvoinen asema selittyy myös kulttuurista eikä vain pelkästään uskonnosta. Anas Hajjar totesi hyvin, että islamilaisuus paransi aikanaan naisten asemaa ja mahdollisti esimerkiksi koulutuksen. Kulttuuriset muutokset tapahtuvat kuitenkin kovin hitaasti - tämän tiedämme omasta maastamme - mutta kuitenkin tapahtuvat. Naisten täydet yhteiskunnalliset oikeudet onkin minusta ehdoton vaatimus.
Islamilaisuus on merkittävä uskonnollinen vähemmistö kaikkialla Euroopassa. Uskontojen vuoropuhelulla mutta myös poliittisten päätäjien tuella voidaan luoda sellaisia olosuhteita, joissa tavanomaiselle kanssakäymiselle ja naapuruudelle syntyy edellytyksiä. Silti ihmisten väliset suhteet ovat aina olleet jännitteisiä - paitsi Paratiisissa.
Nyt alkaa näyttää siltä, että puolueiden ehdokasasettelu kesäkuun 7. päivän eurovaaleihin alkaa olla kutakuinkin valmista.Kisa siis pääsee alkamaan. Mutta mikä kisa ja kenen kisa?
Jos tämä olisi formula-kisa, voisin yhtä hyvin jäädä varikolle. En ole kauden kuljettajatulokas, en tiettävästi ole bailannut missään liian pitkään - ja siksi en ole utelujen kohteena, ”autoni” on riisuttu malli ja tallillamme on ollut viime aikoina menestysongelmia.Sitten on perussuomalaisten ja kristillisten yhteinen talli. Soini on ykköskuljettaja mutta aikoo jättää tallin hetimmiten. Kakkoskuljettaja kuuluu puolestaan EU:ssa ihan toiseen talliin. Monet arvelevat, että tämä on sääntörikkomus.
Valmentajani Kristian uskoo kyllä minuun kuten mekaanikotkin (ystävät ja tukijoukot), mutta renkaiden pidosta ei ole tietoa eikä tietenkään muutenkaan siitä mitä kierrosten aikana tulee tapahtumaan. Tyrinkö minä, tuleeko joku eteen vai meneekö tankkaus pieleen?
Puolueeni käyttää EU-vaaleihin 550 000 euroa. Jokainen ehdokas saa käyttöönsä 5000 euroa. Olisin voinut laittaa Helsingin Sanomiin tuolla rahalla yhden ilmoituksen. Se ei edes olisi ollut kovin suuri. Tällä mainoksella tuskin ylittäisin uutiskynnystä: Olen ehdokas!
Päädyin tekemään oman kampanjani tavalla, jonka parhaiten osaan. Olen kirjoittanut blogia Uuteen Suomeen 27 kertaa. Kahta ensimmäistä ei enää löydy mutta joulukuun lopulta kirjoitukseni ovat kirvoittaneet 1600 kommenttia. Keskimäärin siis 64 blogia kohden. Olen kirjoittanut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Euroopan Unionia sivuavista aiheista. Minulla on ollut omat webbisivut vuodesta 1999 alkaen, jossa olen pitänyt päiväkirjaa ainakin kuusi vuotta. Kirjoitan yhteiskunnallisista aiheista.
Nettisivuillani ( jotka eivät palvelinongelman vuoksi juuri tänään aukea) keskustelen aatv:n lähetyksissä suomalaisesta elämänmuodosta ja eurooppalaisesta yhteistyöstä kiinnostavien vieraitten kanssa. Mielelläni mainostaisin tv-lähetyksiäni netissä ja lehdissä mutta minulla ei valitettavasti ole siihen varaa. Mutta sivuillani käy kuitenkin tuhansia ihmisiä kuukaudessa. Osa on toki varmasti vakiokävijöitä.
Ilmeisesti osaan kirjoittaa kiinnostavasti (jotainhan kommenttien määrä kertoo), palautteesta päätellen myös aatv:n keskusteluista on pidetty - osaan ehkä keskustella ja nyt kun olen käynyt jo lukuisissa tilaisuuksissa aina Vaasaa, Poria ja Lahtea myöden pääkaupunkiseudun ohella, ihmiset ovat sanoneet, että osaan puhua ja selvittää Unioniasioita kansanomaisesti. Tämä palaute on minulle tärkeätä, sillä mielestän demokratian kannalta on tärkeätä millaista julkista keskustelua käydään ja miten poliittiset päättäjät osaavat retoriikan jalon taidon. Olen siis huippuvireessä!
Minulla on korkeakoulututkinto. Olen kirjoittanut väitöskirjani englanniksi ja osaan olla papupata suomeksi ja englanniksi, puhun kohtuullista ruotsia, saksaksikin pärjään ja osaan kyökkiespanjaa. Ranskaksi osaan lähinnä tilata ruokaa - senhän huomaa, etten ole jäänyt nälkäiseksi ja olen ollut ruoka-aikoina kotona. Olen ollut reilut 20 vuotta kunnallispolitiikassa, 20 vuotta kansanedustaja ja tästä ajasta aina enemmän tai vähemmän myös kansainvälisissä tehtävissä. Olen ollut ministeri, jonka tehtäväalueena oli verotus, rahoitusmarkkinat sekä valtioneuvoston tulevaisuusselontekojen valmistelu. Toinen käsitteli muuten Euroopan Unionia.
Mutta mitä sähköpostini - kuten kaikkien muiittenkin ehdokkaitten - tulvii? Kaikenlaiset tahot haluavat auttaa ja tukea vaalityötäni mutta vain jos MINÄ maksan. Esitteeni eivät mene jakeluun ellen maksa, naamani ei näy bussipysäkillä ellen maksa, en ole vakavasti otettava ehdokas kun en tule ilmoittamaan lehdissä juurikaan enkä missään tapauksessa televisiossa (näin minulle sanottiin eduskuntavaalien jälkeen, en ollut tosissani kun käytin vaaleihin vain 8500 euroa), minua pyydetään tilaisuuksiin mutta jos niistä on mainos, saan osani laskusta (no, en ihan aina). Minusta tuntuu, että olen kaikkien rahastettavana.
Tietenkin voisin ilmoittautua ydinvoiman kannattajaksi ja ratkaista rahahuolet. Voisin ajaa kauppakeskusta sinne ja tänne ja olla kehittyvien maakuntien mieleen. Mutta kun en voi. Olen päättänyt olla ihmisten asialla eikä tässä asiassa askel horju eikä silmä säiky. Ongelma vain on, että tavalliset ihmiset hädin tuskin äänestävät eivätkä nyt ainakaan heitä kymppiä vaalityön tukemiseksi. 50 000 euron kampanjassa heitä pitäisi olla 5000. He ajattelevat, että kyllä puolueet hoitavat vasemmistolaiset ehdokkaat ja yritykset oikeistolaiset.
Kun olen nyt suorittanut erilaisia matemaattisia toimituksia, olen voinut deletoida miltei kaikki vaalityön ”tukemispostit”. Vaalikampanjani pyörii noin 10 000 euron tuntumassa enkä aio ottaa pankkilainaa.
Kaiken huipuksi kesken laskutoimitusten soittaa Ilta-Sanomien toimittaja ja repäisee maanantaiksi lööpin, että olen sopeutumiseläkkeellä, teen muutamalla apurahalla tutkimustyötä ja yritän nyt työllistyä. Panen tähän työllistymiseeni aikaa, energiaa ja rahaakin. Minähän maksan ihan itse matkakuluni, puhelinkuluni ja kaiken muunkin käytännön asioiden hoitamisen toisin kuin kansanedustaja-eurovaaliehdokkaat.
Haluan ehdottomasti koulutustani ja työkokemustani vastaavat työn ja minulla on motivaatiota jatkaa vaikka kuinka kauan työelämässä. Poliitikkojen työmarkkinat vain edellyttävät ehdokkaana olemista. Minä olen saanut potkut työpaikastani enkä siis aio pyrkiä eduskuntaan. Jos siis joitakin harmittaa, että olen nyt entisten kansanedustajien ansiosidonnaisella työttömyysturvalla eli siis sopeutumiseläkkeellä, kansalaiset työnantajanani voivat korjata asian 7. kesäkuuta äänestämällä minut europarlamenttiin.
Helsingin kaupunki käsittelee tiistaina Miina Äkkijyrkän vuokrasopimusta.
On käsittämätöntä, että siitä on paisunut tällainen prosessi.
Ensinnäkin, Helsingin kannalta on fantastista, että urbaani ja agraari-Suomi kohtaavat toisensa Vuosaaressa. Toiseksi, Miinan lehmät ovat suomalaista alkuperäistä karjaa, joka laiduntaa ja pitää maiseman kunnossa. Lehmät - tai oikeastaan kyytöt - syövät jopa pajukkoa. Helsingiille kuuluu vastuu siinä missä muillekin instituutioille karjan olemassaolon säilyttämisestä. Kolmanneksi, Miina Äkkijyrkkä on paitsi lahjakas kuvanveistäjä ja maalari myös karjakko. Viljelystä sen monimuotoisuudesta on siis kyse. Kulttuurista, kulttuuriteoista tai niitten puutteista. Ei aina pidä haikailla sitä mitä ei ole, vaan olla ylpeä siitä mitä jo on. Miinan tila on jo Vuosaaressa!
Kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. On vain oltava halu tehdä niin.
Valtio-omistajalla on oma vastuunsa. Hallintoneuvostolla hallitusta ja toimivaa johtoa valvovana oma vastuunsa. Hallituksella myös omansa.
Mutta jos kaikki ovat epäonnistuneet sellaisen palkkio-ohjelman luomisessa, joka tosiasiassa olisi ollut itse tuloksesta palkitsemista ja olisi erilaisin - myös moraalisin - argumentein puolustettavissa, jäljelle jää vielä yksi toimija.
Toimija on tietysti Lilius itse. Mikään sääntö tai aiempi päätös ei olisi estänyt häntä tuomasta hallitukselle esitystä, jossa hän olisi esittänyt palkkio-ohjelmansa kohtuullistamista.
Toimin itse eräässä yhtiössä, jossa toimitusjohtaja on näin tehnyt. Siksi Liliuksen hyökkäys valtio-omistajaa vastaan ja vastuukantajien perääminen on ennenkuulumaton. Jos muut ovat olleet typeriä, ei itse tarvitse olla. Paitsi jos katsoo olevansa tuon kaiken palkitsemisen arvoinen. Silloin on kyse ahneudesta. Sellaisella on suomalaisen sananlaskun mukaan tietynlainen loppu. Loppua pehmentää kyllä jokaviikkoinen lottopotti, joka tulee tilille kysymättä mutta ei yllättäen.
Yritykset toisensa jälkeen kirjoittavat sivuillaan hyvästä hallinnosta ja yhteiskuntavastuusta. Eettisesta toiminnasta on tullut hyvän brändin tärkeä ainesosa. Tässäkin käytäntö tuppaa usein olemaan sama: Ne, jotka puhuvat jaksamisesta työelämässä ja työurien pidentämisestä, jäävät itse 60-vuotiaina eläkkeelle. Eettisyys on hyvä mutta ei koske minua.
Poliitikkojen toiminnasta ja eduista pitää kirjoittaa ja niitä kriittisesti arvioida. Julkisuus kuuluu osana työhön ja turvaa avointa yhteiskuntaa. Pörssi on avoin markkinapaikka.Siksi myös pörssiyhtiöiden johdon on hyväksyttävä, että heitäkin arvioidaan ihan heinä ominaan eikä hakemalla poliitikkoa puskuriksi vastuunkantamisessa.
